Talvipäivän seisauksen valo

Vuoden pimeimmän päivän aurinko jaksoi kivuta horisontin yläpuolelle paistamaan hetkeksi.

Shetlanninlammaskoira Rhea ensimmäisissä virallisissa kisoissaan

Shetlanninlammaskoira Rhea, 18 kk, korkkasi 19.12.2015 agilityn kisauransa Vantaan Racinel -areenalla tuloksilla 5,10 ja 0.
Neitiä jännitti kisapaikalla kaikki, ohjaajan jännitys luonnollisesti lisäsi paineita, joten suoritusajat menivät yliajalle.
Kahden radan suoritusaikaa lisäsi tosin se, että aina niin varma pujottelu keskeytyi puolivälissä ja kun aloitimme pujottelun alusta, aikaa kului reilusti.  Normaalistihan, jos koira olisi kokeneempi, oikea tapa olisi keskeyttää suoritus ja kävellä tyynesti koiran kanssa maaliin, mutta halusin koiralle kuitenkin onnistumisen elämyksiä ja koska pujottelua seuraava este oli puomi, joka on Rhealle mieluisa este, jatkoin rataa onnistuneen pujottelun uusinnan jälkeen.

Tuollaisissa tilanteissa, kun joku este kisatilanteessa uusitaan, oli se vsitten kontakti tai kepit, koira oppii nopeasti virheellisen suoritustavan: ensin tehdään hieman hutiloiden ja kun ohjaaja on joka tapauksessa naama nutturalla -teki sen ensimmäisellä kerran hyvin tai huonosti- otetaan kerran uusiksi, jolloin ohjaajakin on hyvin iloinen ja koirakin tuntee onnistuneensa.  

Vauhtia lukuun ottamatta estesuoritukset olivat varmoja, sikäli voi olla tyytyväinen. Haastetta siis riittää koiran motivoinnissa ja lajiin sytyttämisessä. Kaikki koirat eivät ole sähikäisiä syntyessään.


Positiiviseksi voi (ehkä) laskea senkin, että koira venkoili mittauksessa itsenä niukin naukin mediluokkaan (mittaus kirjattiin kilpailukirjaan ilman tuomarin vahvistusta), joten jatkamme mittaamisia tulevaisuudessa. Hallitulla ja rennolla mittauksella miniluokkaan sijoittunut mittauskin olisi ollut mahdollinen.

Pöydän anatomiaa

Pöytä ei ole agilityssa kovin suosittu este ja jos kilpailussa sen suoritusta ei mitata pöytään asennetulla ajanottolaitteella, ei myöskään aivan tasapuolinen.

Pöytä 9 mm koivuvaneria kumirouhepinnoitteella,
reunat 20x20 terästä joihin hitsattu jalat 25 mm putkesta.
Sivuihin ruuvattu/liimattu 15x45 rima

Koiran pöydällä viettämä aika voidaan tosin mitata tuomarin kädessä olevalla piipparilla, jonka mittaustarkkuus voi riippua kelloa käyttävän käden vakaudesta.

Alemmissa luokissa pöydän käyttö on yleisempää, koska siellä ajanottoon ja suoritusaikoihin liittyvät toleranssit eri kilpailijoitten kesken ovat isommat eikä pöydän suoritus muodostu ratkaisevaksi sijoituksia määriteltäessä.

Kolmosluokassa, jossa ratkotaan sertejä ja mestaruuksia, on ajanoton syytä olla sähköisellä tunnistimella varustettu. 

Pöydän harjoittelua karsastetaan, koska se mielletään tylsäksi esteeksi ja että se rikkoo radan suoritusrytmin. Radalla on kuitenkin esteitä, joita ei suoriteta samalla rytmillä: monella on kontaktiesteillä käytössä totaalinen pysäytys eikä pujotteluakaan suoritetta samalla vauhdilla kuin muita esteitä.

Pöytää ei usein mielletä vaaralliseksi esteeksi, mutta olen kuullut useammastakin tapauksesta, jossa maksikokoinen koira on kaatanut pöydän. Maksipöydän painopiste on pakostikin melko korkealla, joten vauhdilla pöydälle tuleva koira, joka jarruttaa voimakkaasti, saa helposti pöydän kaatumaan.

Sääntöjen mukaan pöydän on oltava vakaa, sääntö määrittelee myös pinnan mitoiksi 90x90 tai maksimissaan 120x120 cm. Luonnollisestikin kookkaampi pöytä on tukevampi, mutta sen käsittely ja säilytys on hankalampaa.

30 senttimetrin toleranssi on melkoisen suuri ja saattaa myös estettä harjoitellessa aiheuttaa ongelmia: jos koira on treenannut 120x120 kokoisella pöydällä, voi sen olla vaikea osua 90x90 kokoiselle pöydälle, kun se ensi kertaa tulee koiran kohdalle vastaan.

Pöydän vakautta on kuitenkin helppo lisätä, mutta se pitää tehdä jo valmistusvaiheessa: pöydästä voi tehdä saunajakkaramallisen, jalkoihin voi tehdä kevyen kallistuksen, kuten kuvassa näkyy. Säännötkään eivät tätä modifikaatiota estä.

Numerokyltit ehostettu

Ehostin seuran kuluneet numerokyltit. Kyltit on tehty teräksestä ja niitten valkoinen maalipinta kulunut pohjasta ja mustat numerot lähes kaikonneet.

Hioin jäljellä olevan maalin karheaksi ja ruiskutin pintaan keltaisen Normadur uretaaniepoksimaalin.
Numeroinnista olisi toki tullut siistimpi tarroittamalla, mutta sopivan kokoisia tarroja on vaikea löytää ja hintaakin niille tulee, joten maalasin käsivaralta taiteilijan siveltimellä. Totesin samalla, että uravalintani oli sikäli onnistunut, että taidemaalarina näin epävakaalla kädellä näkisin todennäköisesti nälkää.

Lopuksi ruiskutin pintaan uretaanilakan, joka suojaa kulumiselta.