Kävin konsultoimassa Kemin Koiraharrastajille kontaktiopetusta boksimenetelmin.KemKo:n viihtyisä halli oli täynnä innokkaita harrastajia, olin tosiaan hämmästynyt miten oppimishaluista ja innokasta porukkaa tuolla päin Suomea onkaan.
Kun omalle seuralle viime joulukuussa tarjosin boksikontaktien perusteita, koulutukseen halukkaita oli tasan yksi, hänkin oli jo aiemmin käynyt opissani ja halusi kerrata asiaa.
Koiraharrastuksessa -erityisesti agilityssa- oppimisen kulttuuri on täällä Pohjois.Karjalassa hyvin lapsenkengissä, veikkaan tämän liittyvän siihen, että meillä ei ole ollut noin kymmeneen vuoteen sellaista koulutettua osaajaa (lue: tuomariksi asti koulutettu), joka pystyisi omalla esimerkillään kannustamaan jäsenistöä osallistumaan kursseille tai tähdentämään koulutuksen merkityksen seuratoiminnan jatkuvuudelle.
Eräässä Facebook -keskustelussa pohdiskeltiin Kennelliiton jäsenyyden tarpeellisuutta ja monet mieltävät, että Kennelliitto palvelee vain näyttelyporukkaa ja että sieltä saa vain sen lehden.
Tosiasia kuitenkin on, että ilman Kennelliittoa meillä ei ole agilitya, koska jos aiomme pitää agilityn ympärivuotisena harrasteena, on järjestettävä seuran taloutta tukevia kilpailuja, joissa toimii vähintään kaksi Kennelliiton pätevöimää toimihenkilöä: tuomari ja vastaava koetoimitsija, joista jälkimmäisenkin pitää nykyisellään myös olla Kennelliiton jäsen.
Kennelliitto on yhtä kuin sen jäsenistö ja jos liitossa ei ole jäsenistöä, ei ole mitään muutakaan. On totta, että Kennelliiton jäsenyys vaaditaan moniin pätevöitymisiin, mutta mielestäni Kennelliiton vajaan 40€ jäsenmaksu on esim. agilityn harrastamisen kustannuksiin verrattuna pisara valtameressä.
Meillä on omassa seurassa ollut pitkään henki, että kouluttamaan oppii kouluttamalla, kurssit ovat turhia. Kun monissa naapuriseuroissa puhutaan koulutusohjaajista, meillä puhutaan kouluttajista. Vastaavasti voimme puhua kouluttajista vs. valmentajista. Valmentajalla on toimeensa koulutus, kouluttajalla ei.
Olen vuosien varrella monesti kuullut haikailtavan "sitten kun meillä on oma tuomari".
On ikään kuin toivottu, että paikkakunnalle muuttaa jostakin valmiiksi koulutettu tuomari tai että joku yksilö haluaa välttämättä omalla -joskus melko suurella taloudellisellakin- panoksellaan hakeutua tuomarikurssille ja sitä kautta hyödyntää osaamistaan seuran parhaaksi.
Omasta tuomarista on hyötyä mm. kilpailujen ja virallisten kurssien järjestämisessä. Tämä on yhdistykselle selkeästi jo taloudellinen seikka.
Tuomarin urapolku on pitkä, jo ajallisestikin: kurssille hakijan on käytävä kaikki Agilityliiton viralliset kurssit ja muutama Kennelliiton kurssikin (koulutusohjaajan peruskurssi, koulutusohjaajan jatkokurssi, koetoimitsijakurssi I&II, ylituomarikurssi I, ratamestarikurssi) joista muutamille on vaikea päästä, koska ne järjestetään etäällä tai ne ovat täynnä.
Tullakseen hyväksi tuomariksi, on hankittava pääomaa kouluttamalla vuosikausia toisia harrastajia, kilpailemalla itse, toimittava kisojen koetoimitsijana, harjoiteltava epävirallisissa kilpailuissa ja opiskelemalla koiraurheilua laaja-alaisesti. Muutamat "varmistelevat" käymällä ennen tuomarikurssia valmentajakurssin, jolle rima on myös melko korkealla varsinkin kurssivaatimusten suhteen.
Pitkäjänteisesti ajatteleva seura kouluttaa jäsenistöään jo harrastusuran alkuvaiheesta saakka, koska tällöin saa hyvän pohjan sekä omaan harrastamiseen että myös valmiudet kouluttaa toisia ja mahdollisesti henkilö saa intoa jatkaa urapolullaan eteenpäin valmentajaksi tai tuomariksi.
Edustamassani seurassa koulutusohjaajan peruskurssin käyneitä on käsittääkseni puolisen tusinaa, jatkokurssin käyneitä kaiketi pari ja kun ratamestarikurssi järjestettiin kaksi vuotta sitten, omasta seurasta (noin sata harrastajaa) sille osallistui kaksi henkilöä. Ei siis ihme, että kisatalkoissa viimeinen täytettävä tehtävä on ratamestari.
Pari vuotta sitten kuulin, että eräässä seurassa uudet jäsenet lähes pakotetaan koulutusohjaajan peruskursseille. Toki porkkana toimii keppiä paremmin, esim. koulutusohjaajalle tarjottavat edut voivat seurassa olla merkittävät rivijäseneen nähden.
Mikäli seura aikoo järjestää kilpailuja, kaksi pätevöityä toimihenkilöä on sääntöjen mukaan kilpailutapahtumassa oltava: vastaava koetoimitsija ja tuomari.
Siitäkin huolimatta, että koetoimitsijoita tarvitaan seuran toiminnan pyörittämiseen, koetoimitsijakursseille omasta seurasta ei juuri kukaan hae. Näin ollen koetoimitsijan pestejä pyörittävät yhdet ja samat ja kun kortti menee ns. vanhaksi, sitä ei edes viitsitä uusia.
VKT:n toimen edellyttävät "velvollisuudet" ovat melko työläitä ja jos ne kasautuvat aina samojen henkilöiden kontolle, se ns. leipäännyttää.
Olen joskus myös seuran taholta saanut ymmärtää, että koetoimitsija olisi kurssit käytyään jatkuvasti sitoutunut toimimaan koetoimitsijana ja sen vuoksi aiemmin VKT ei saanut kustannuksistaan minkäänlaista kulukorvausta, vaikka hänelle saattoi toimensa hoitamiseksi koitua esim. paljonkin ajokilometrejä.
Seura voi toki pyörittää toimintaansa hyvin vähilläkin pätevöityneitten henkilöitten resursseilla ja tilata kilpailuihin tuomarin aina ulkopuolelta. Pitkäjänteisesti ja jatkuvuuteen panostava seura myös kouluttaa jäsenistöään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti